Kirkko turvaton yhteisö HLBTI-vähemmistöille!

Maallinen yhteiskunta on viimeisten vuosien aikana ottanut harppauksia kohti suvaitsevampaa suuntaa suhteessaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin. Tasa-arvolain uudistus ja samaa sukupuolta olevien parien avioliitot mahdollistanut avioliittolain muutos ovat merkkipaaluja tässä kehityksessä. Odotusta on ilmassa myös translain uudistamisen osalta ja katseet ovat tulevissa eduskuntavaaleissa.

Kuten hyvin tiedämme, muodostavat uskonnolliset yhdyskunnat, kuten Suomen evankelis-luterilainen kirkko, poikkeuksen edellä mainituissa suhteissa. Siinä, missä maallinen yhteiskunta ei syrji samaa sukupuolta olevia pareja avioliitto-oikeudellisessa mielessä, on näillä yhdyskunnilla oikeus lain mukaan asettaa keskuudessaan syrjiviä rajoituksia, joiden rikkomuksista ne voivat vieläpä langettaa sanktioita maallisen vallan asiaan puuttumatta. Uudistunutta tasa-arvolakia, joka huomioi myös sukupuolen moninaisuuden todellisuuden, ei sitäkään sovelleta uskonnollisiin yhdyskuntiin.

Kirkko, jota ehkä liiankin monesti mainostetaan myönteisessä mielessä moninaiseksi yhteisöksi, kätkee julkisivunsa taakse todellisuuden, joka edelleenkin mahdollistaa syrjinnän jopa sen omien virallisten linjojensa vastaisesti. Tilanne on esimerkiksi naispappeuden hyväksymisen osalta paikoin pahentunut, vaikka toisin saattaisi ajatella. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvien kirkon jäsenten asema on jatkuvan pallottelun kohteena ja siihen varsinkin kielteisiä kantoja edustavat vetävät suojakseen kylmän faktan, jota ei tulisi missään mielessä vähätellä: kirkon virallinen seksuaali- ja sukupuolietiikka, joka ei ole paljoa entisestä asennostaan muuttunut.

Symboliset kädenojennukset seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille voivat erehdyttää monen uskomaan, että asiat olisivat muuttumassa, kenties nopeastikin. Kyse on kuitenkin vain yhdestä niistä verkoista, jotka kirkko on laskenut monille kalastusvesilleen. Merkittävintä osaa, edelleenkin, näistä kalastusvesistä edustavat kirkon sisäiset herätysliikkeet, joiden tunnetun kaltaista sanomaa levittävää työtä kirkko tukee vuosittain mittavilla summilla. Herätysliikkeiden omat kirkkopyhät kolehdinkeräyksineen ovat konkreettinen muistutus siitä, miten asiat ovat ja varsinkin siitä, miten ne asiat eivät ainakaan ole. Kirkossa on kynnys matalalla ja katto korkealla, sanotaan. Tämä voi olla jonkun mielestä ”siunaus” mutta samalla se on kirous, ainakin niiden osalta, joille yhdenvertaisuuden kokemus ei ole aina selvää edes maallisessa todellisuudessa. ”Siunaus” tulee pitämään huolen siitä, että merkittävissäkin asemissa kirkossa olevat voivat harjoittaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä karsastavaa ”moninaisuuden” siivuaan hamaan tulevaisuuteen. Kysymys naispappeudesta on edelleenkin ajankohtainen, jopa yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Tämä kertoo jotakin.

Jotta suurin osa tällä hetkellä kirkon jäseninä olevista voisivat oikeasti kokea olevansa kirkossa kotonaan, kirkon tulisi tehdä pesäero aikanaan 1800-luvulla sen sisään ”siunaukseksi” pesiytyneistä herätysliikkeistä. Muissa maissa vastaava kehitys oli erilainen johtaen liikkeet ulos kirkosta. Tällaista tilannetta ei Suomessa tulla näkemään. Kiusanteko jatkuu. Tämä on varmaa.

Seurakuntavaalit ovat tuoneet esiin kaikenlaista, mikä osoittaa jopa suoranaista sydämetöntä röyhkeyttä niitä kohtaan, jotka ovat puhuneet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien puolesta kirkossa. Keski-Porin seurakunnassa koetut vaiheet Setan rippikouluvierailujen tiimoilta ovat olleet äärimmäisen paljastavia, varsinkin ihmiskäsityksessään rajoittuneiden kirkon luottamushenkilöiden osalta.

Kannattaa miettiä, onko mitään järkeä kuulua sellaiseen yhteisöön, missä on jatkuvasti vaarassa joutua oman ihmisarvon epäsuoraan tai suoraan kyseenalaistavien hyökkäysten kohteeksi.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei ole turvallinen yhteisö seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu